Olen aloittanut proosakurssin. Ohjaajana on kirjailija Leena Parkkinen, ja opiskelijoita on kymmenkunta. Ryhmä tuntui kerrassaan mainiolta!

Kevätkauden ensimmäisellä kerralla käsittelimme miljöötä. Sen jälkeen kun Parkkinen oli puhunut miljöön käsitteestä (johon hänen mukaansa fyysisen paikan lisäksi liittyy henkinen ilmapiiri eli esim. paikassa olevien ihmisten ajatukset, uskomukset ja suhtautumistavat), kirjoitimme kaksikymmentä minuuttia.

TEHTÄVÄNÄ meillä oli keksiä kolme miljöötä (esim. kasvitieteellinen puutarha, teurastamo ja vessa). Sen jälkeen vaihdoimme laput keskenämme, ja saimme valita yhden kolmesta lapulla olevista miljöistä. Naisen ja miehen tuli kohdata valitsemassamme paikassa ja riidellä esineestä, joka on miehen taskusssa ja jota mies ei suostu antamaan naiselle. Tilanteen piti ratketa jollain tavalla.

Koin tehtävän loistavaksi. Se oli juuri sopivan avoin ja rajoittava, jotta mielikuvitus lähti liikkeelle. Kirjoitin itse Sarasta ja Ahmedista, jotka olivat joutuneet kerrostalon pommisuojaan. Koin taas, että ryhmän läsnäolosta ja innostuneisuudesta sai energiaa omaan kirjoitukseen. Kirjoittamisen jälkeen luimme tekstit ääneen, ja kaikki saivat kannustavia, idearikkaita kommentteja.

Teetätin itse uhkarohkeasti saman tehtävän eräällä yleisilmeeltään boheemilla seiskaluokallani. Ajattelin, että tehtävä olisi mahdollisesti liian vaikea, mutta "ihan helppo" kommentoivat oppilaat.

 

Lähdenpä taas kirjoittamaan

sanoissa sukeltelemaan,

merkityksiä miettimään,

ääniä kuulostelemaan.

 

Tahdon taas tarinoita taikoa,

runoja riimitellä,

vanhoja miljöitä muistella,

niistä uusia maalailla.

 

Kenties kynäni kohtaa

aurinkoisia niittyjä

tai aavan meren aaltoja

tai ehkä sen terävä kärki

tavoittaa tumman taivaan

ja sen öisen yksinäisyyden,

jonka aamun tuuli viimein häivyttää?

Kirjoittamalla pääsee syvemmälle. Se vie poluille, joita ei edes tiennyt olevan olemassa. Se avaa muistojen aarrearkkuja, joista voi löytää unohdettuja sanoja, uusia kuvia, tuoksuja, yllättäviä rikkauksia ja rakkauksia.

Kirjoittamalla voi herättää muistoja henkiin. Sille ei saisi olla estoja. Jokaisen tulisi voida uskaltaa vain antaa kynän liukua paperilla kuin vesihiihtäjä aavalla merellä.

Kirjoittaminen voi olla yksityistä; kirjoituksia ei tarvitse jakaa, ellei halua. Miksi silti niin monia ihmisiä vaivaa tyhjän paperin pelko?

Kirjoittaminen on luovaa, luovuutta synnyttävää. Se on terapeuttista, selkiyttävää, voimia lisäävää, opettavaa - ja joskus: yhtä nautintoa! 

 

Syksy on lempiaikani,
se kerää ihmisiä yhteen ja
kehottaa nauttimaan vielä päivän lämmöstä
ja herkistymään pimeänä iltana,
sytyttämään kynttilän.

Savu tuoksuu vielä paidassa viikonlopun leirin jäljiltä.
Pitää yrittää muistaa, miten ihminen kaipaa luonnon keskelle,
ja todella lähteä luontoon - ellei usein - niin edes silloin tällöin.
Vienolassa Rymättylässä, jossa vietimme aikaa parinkymmenen hengen porukalla,
oli kaunista, meri oli raikastavan viileä ja sauna ja nuotio lämmin.
 

Luonnossa tutustuu myös jotenkin paljon helpommin ihmisiin - kuin itsestään -
kun vapaudutaan rooleista ja ollaan vaan.

Tove Janssonin Höstvisa (Syyslaulu) sopii syksyn tunnelmaan ja tuntuu kaikessa melankolisuudessaan kuitenkin mukavan toiveikkaalta...

Huomenna näen Iättömän (sen kaksikymmentä vuotta, minkä olen hänet tuntenut, hän on näyttänyt samalta). Iätön on eräs ystäväni. Hän on sinkku (moni sanoo, että vanhapiika!, sillä hän on ollut sinkku "liian" pitkään). Hän oli myös poissa työelämästä jo pitkään ennen eläkkeelle pääsyään... Täysi kummajaisuus siis!

Iätön hymyilee paljon hampaattomalla suullaan ja purskahtaa välillä remakkaan nauruun, jolle ei meinaa tulla loppua. Hän nauraa usein silloin, kun muut ovat haudanvakavia. Iättömällä on jänniä harrastuksia. Hän halailee puita ja puhuu niille. Hän sanoo, että kun ihminen ihailee koivua, koivu pitää siitä. Usein hän kertoo tarinaa siitä, kun hän halaili omaa pihakoivuaan kerrostalonsa pihalla. Nuori mies oli tullut silloin parvekkeelle ja huutanut: "Halaa munkin puolesta!" Iätön oli vastannut: "Mikset itse tulisi halaamaan?" Ja tähän nuori mies oli vastannut: "En mä uskalla, ihmiset nauraa!".

Kaikkea, mikä poikkeaa tavallisuudesta pidetään liian usein outona, kummallisena. Olen huomannut sen esimerkiksi nyt, kun en tee koko kesää töitä. Minulle sanotaan: Ethän sä voi olla tekemättä mitään! No, en kauaa, mutta miksi nyt, kun ei ole töitä, pitäisi stressata sitä, ettei ole töitä, ja sitten taas kun on töissä, sitä, että ei ole vapaa-aikaa? Sen sijaan, että pohdiskelisi edes tällaisiä, Iätön varmaan nytkin vaan hymyilisi tuolle ikkunasta näkyvälle isolle koivulle, joka iloisena kannattelee tuuheaa lehdistöään ja ottaisi vastaan sen hymyn, jonka koivu antaa takaisin.