Huomenna näen Iättömän (sen kaksikymmentä vuotta, minkä olen hänet tuntenut, hän on näyttänyt samalta). Iätön on eräs ystäväni. Hän on sinkku (moni sanoo, että vanhapiika!, sillä hän on ollut sinkku "liian" pitkään). Hän oli myös poissa työelämästä jo pitkään ennen eläkkeelle pääsyään... Täysi kummajaisuus siis!

Iätön hymyilee paljon hampaattomalla suullaan ja purskahtaa välillä remakkaan nauruun, jolle ei meinaa tulla loppua. Hän nauraa usein silloin, kun muut ovat haudanvakavia. Iättömällä on jänniä harrastuksia. Hän halailee puita ja puhuu niille. Hän sanoo, että kun ihminen ihailee koivua, koivu pitää siitä. Usein hän kertoo tarinaa siitä, kun hän halaili omaa pihakoivuaan kerrostalonsa pihalla. Nuori mies oli tullut silloin parvekkeelle ja huutanut: "Halaa munkin puolesta!" Iätön oli vastannut: "Mikset itse tulisi halaamaan?" Ja tähän nuori mies oli vastannut: "En mä uskalla, ihmiset nauraa!".

Kaikkea, mikä poikkeaa tavallisuudesta pidetään liian usein outona, kummallisena. Olen huomannut sen esimerkiksi nyt, kun en tee koko kesää töitä. Minulle sanotaan: Ethän sä voi olla tekemättä mitään! No, en kauaa, mutta miksi nyt, kun ei ole töitä, pitäisi stressata sitä, ettei ole töitä, ja sitten taas kun on töissä, sitä, että ei ole vapaa-aikaa? Sen sijaan, että pohdiskelisi edes tällaisiä, Iätön varmaan nytkin vaan hymyilisi tuolle ikkunasta näkyvälle isolle koivulle, joka iloisena kannattelee tuuheaa lehdistöään ja ottaisi vastaan sen hymyn, jonka koivu antaa takaisin.