Olen 15-vuotiaasta lähtien ollut sitä mieltä, että kirjoittaminen on hienoa. Se on hyvä keino tallentaa kauniita muistoja, parhaita ystävien lausahduksia tai hauskimpia lasten oivalluksia. Kirjoittaminen on myös tapa käsitellä ja purkaa pahaa oloa. Kirjoittaminen omista tunteista on monesti auttanut minua tekemään huonoista päivistä hyviä.

Kirjoittamalla pääsee syvemmälle. Se vie poluille, joita ei edes tiennyt olevan olemassa. Se avaa muistojen aarrearkkuja, joista voi löytää unohdettuja sanoja, uusia kuvia, tuoksuja, yllättäviä rikkauksia ja rakkauksia. Monesti olen alkanut muistaa lapsuudestani tärkeitä asioita, kun olen ruvennut kirjoittamaan niistä. Kirjoittamalla voi siis herättää muistoja henkiin!

Koulun kirjoitustunneilla ei välttämättä pääse parhaimpaan kirjoitusvireeseen. Aina on joku (opettaja!), joka sanelee raamit, joissa pitää kirjoittaa. Pitää kirjoittaa kirjakieltä oikeinkirjoitussääntöjen mukaisesti ja täytyy tehdä asiateksti jostakin opettajan ehdottomista aiheista. (Se on tietenkin tärkeää kirjoittamisen harjoittelua.) Mutta oletko esimerkiksi sinä, joka väität, ettet pidä kirjoittamisesta, koskaan kokeillut kirjoittaa niin kuin itse tahdot? Kirjoittaa omaksi iloksesi vaikkapa raplyriikan tai runon ihastuksestasi? Tai oletko kokeillut kirjoittaa silloin, kun mieli on musta?

Kirjoittaminen voi olla yksityistä; kirjoituksia ei tarvitse jakaa, ellei halua. Miksi silti niin monia ihmisiä vaivaa tyhjän paperin pelko? Mielestäni kirjoittamiselle ei pitäisi olla estoja. Jokaisen tulisi voida vain antaa kynän liukua vapaana paperilla niin kuin surffaaja lipuu aallon harjalla.

Kirjoittaminen on luovaa ja luovuutta synnyttävää. Se voi olla asiallista, terapeuttista, selkiyttävää, voimia lisäävää, opettavaa - ja joskus - yhtä nautintoa!